Välillä hypettää ihan täysillä, välillä tuntuu ettei pää kestä mitään ja pitää saada olla pimeessä huoneessa ja nukkua. Mut en kuitenkaan oo itkeny juurikaan, mikä on outoa ja hitusen pelottavaa, koska itken kuitenkin hirveän helposti. Ollaan muutettu ja saatu elämää muuten kuntoon, mut kyl sen kuka tahansa näkee kilometrien päähän et ei meistä kumpikaan nauti olostaan.
Välillä on ollu sellanen voittaja fiilis et kyl me tää handlataan. Sit on vaan silleen ei, mitä väliä kenelle siitä kertois. Pelottaa tää mun sureminen. Kaikki sanoo et kyl se suru sieltä vielä tulee, mut entä jos tää on tässä. Oon maailman paskin ihminen siinä vaiheessa. Tai vielä pahempaa, entä jos alitajusesti lykkään asian käsittelyä ja sit käy niinku kaverille sen isän kuoleman jälkeen et se sit parin vuoden päästä meni ihan sekasin. Jälkimmäinen pelottaa eniten. Koska oon ainoo mitä siskolla on. En vaan voi kadottaa itteäni.
Vaikka jokaisen ongelmat on omat, silti pistää kärtyttään jos toinene ihminen valittaa olevansa loppu ja ettei jaksa. Siinä tulee vaan sellanen olo että kasaa ittes ihminen ja nosta laiska perseesi, koska mun oma jaksaminen loppu jo ennen hautajaisia, nyt mä en vaan pysty lopettaan jaksamasta muiden takia. Mulla ei oo lupaa hajota. En voi edes käsittää miten oon saanu meidän kamat muutettua ja kaikkee, en mäkään jaksa, mutta silti. EHkäpä äiti heittelee taivaasta mua lumipalloilla tai jotain et jaksan. <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti