Super outo fiilis vieläki. Ei sureta ei mitään. Sanoinki tossa pari päivää sitten että oon paskin ihminen maailmassa jos en tän enempää sure. Kaikki kyl sanoo et se iskee myöhemmin, mut entä jos ei iskekkään. Jotenki huono omatunto. Toki tulee vastaan tilanteita, joissa haluisin kysyä äitiltä asioita tai soittaa sille ja kertoo kuinka hassusti on käyny asioiden suhteen. Onhan siinä vähän haikee fiilis sitten kun sen ymmärtää ettei taivaspuhelin toimikkaan.
Kämppä on ku kaatopaikka. Kauheesti tavaraa ympäriinsä ja pakattuja laatikoita siellä täällä. Aivot on ihan solmussa kaikesta asioiden perässä juoksemisesta. Koko ajan kauhea väsymys meinaa vähän painaa, mutta pakko näitä asioita on hoitaa, ei tästä muuten mitää tuu.
Soittelin tänään ensimmäisen kämpän perään. Vuokranantajan edustaja hieman hämmentyi ku kyseli alaikäisen siskon huoltajan lupaa muuttaa ja kun siihen vastasin että minä olen se huoltaja. Ilmeisesti rouvalla oli totaalinen asian kieltäminen päällä kun ei ymmärtäny lausetta: Molemmat vanhemmat kuollut.
Jotenki toisaalta tuntuu et oon ihan aivovammanen. Muut ihmiset mun ympärillä on paljon surullisempia ja huolii miten mulla menee. Kaikki kattoo ihan kieroon ku sanon et hyvin, ei se ole vale. En mä yritä esittää vahvaa, en mä oo missään kieltämis tilassa, mä tiedän et äiti kuoli, mä tiedän miten ja miksi ja mitä tän jälkeen tapahtuu. Se tässä pahalta tuntuu että ei oo enää sitä turvallista aikuista elämässä, mut kyllä mulla silti menee hyvin. Koen itteni vaan ehkä ihan hitusen huonoksi ihmiseksi, koska en osaa itkeä nyt.
Olihan meillä äitin kans ylä- ja alamäkiä ja pieni osa mun pään sisällä on helpottunu ettei mun tarvii ottaa elämästä paineita miellyttääkseni toista ihmistä. Niin kamalalta kuin se kuulostaakin, mutta ensimmäisen kerran musta tuntuu siltä ku maailma olis auennu ihan uudella tavalla, kaikki on mahdollista.
Voihan tää toki olla joku kuoleman käsittely vaihe, joo-o, mutta mun olotila on niin normaali. En mä saa unta, mut ei mua mikään oikeestaan valvotakkaan. Välillä ahistaa ja meinaa paniikki iskeä, mut sit muistaa et on ihmisiä joille voi soittaa. Ruoka maistuu ihan normaalisti jne. Mut voihan se olla vaan sitäki, että mun suhtautuminen kuolemaan on niin poikkeava siitä mitä se on muilla ihmisillä. Tai tää voi johtua siitäkin että olotila on joskus ollut paljon pahempi pienempien asioiden takia ja siks en tiedä miten reagoida.
On kuitenkin ollu aivan mahtavaa huomata ihmisten todellinen karva tän tilanteen myötä. Ne ei niin läheiset ystävät on ollu myös hyvin huolissaan, mikä on toisaalta hyvin liikuttavaa. Aina kuitenkin halunnu tuntea nää henkilöt paremmin. Ja sit sellaset joita on pitäny kaikkein lähimpinä, on osoittanu ettei kiinnosta vittuakaan.
Nyt on mulle auennu ihan uus sivu elämän kirjassa ja mä oon päättäny kirjottaa sivulle ihan mitä mua huvittaa ja ihan kenet mä haluan. Taivas rajana ja sielläkin äiti ottaa vastaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti