En edes tiedä mistä aloittaisin. Asiat eivät ole niinkuin niiden kuuluisi olla, kun on 22, asuu siellä missä haluaa ja on löytänyt miehen jota rakastaa ja joka rakastaa takaisin, talous on kunnossa ja opiskelupaikkakin on luupaavasti kurkkimassa oven raossa.
Maaliskuussa pilviä ilmaantui horisonttiin. Kaikki pysyi ennallaan, hieman stressaavaan vain. Äiti oli sairastunut, ja tiedossa olisi pitkä sairasloma. "No big deal", ajattelin silloin. Olihan asia vakava, mutta ei kuolemanvakava. Kaikki järjestyisi lopulta.
Kuukausia meni, eikä tilanne muuttunut. Oli parempia ja huonompia päiviä. Asia alkoi jo vaivata pahemmin omaakin elämääni. Päivittäiset murehtimiset siitä kuinka paljon kipuja toinen sadan kilometrin päässä tuntee ja saako yöt nukuttua, alkoivat syödä voimia. Elämä kotona piti kuitenkin pään selvänä ja mielen melko iloisena. Ei huomattavia muutoksia.
Viikko sitten jouduin muuttamaan väliaikaisesti takaisin kotikulmille. Äiti oli sairaalassa. Selkä ei kestänyt istumista, ei kävelemistä ja hengityskin takkuilu. Sana SYÖPÄ huusi punaisilla kirjaimilla silmissä. En suostunut uskomaan, ei tässä näin voi käydä, ei vielä.
Sairaalassa äiti oli surkea näky. Oma shokkitila pakotti kyyneleet silmiin välittömästi, ennen kuin ehdin kuulla ensimmäisiä sanoja korisevan hengityksen joukosta. Epäillään syöpää, ainoa asia mikä painui mieleen sillä kertaa. Sisko oli surkea näky. Muutenkin sulkeutunut 15-vuotias, sulkeutui silmissä entistä enemmän. Ei sitä kukaan huomannut, vain me tunnettiin se kylmä hengitys niskassa. Sisko osasi pitää kyyneleet itsellään.
Hiljaisuudessa eläminen ei olisi hyvä idea, joten päätin tehdä niin paljon asioita kuin ehtisin. Onhan päivässä 24 tuntia. Muutaman päivän heilumisen jälkeen päädyttiin baariin tuttujen naamojen kanssa, tiesin että laskuhumalassa kaikki kaatuisi päälle ja lujaa. Krapulassa asioita pitäisi alkaa käsitellä.
Torstaina olin hiljaa ja ajattelin, ymmärsin asiat paremmin uuden sairaalakäynnin jälkeen. Sairaus on vakava mutta tilanne ei ole akuutti. Pieni helpotus kuulla että kaikki on mahdollista. Myöhemin iski tajuntaan että KAIKKI on mahdollista. Varjo painoi entistä enemmän hartioita ja rintaa.
Nyt olen saanut puitua asioita hieman. Tiedostan että jos asiat menee hyvin täytyy mun ja H:n järjestää porukoiden muutto mun uuteen kotikaupunkiin, jonne ne on ollu lähdössä jo kauan. Jos asiat menee huonosti, joudun maanpäälliseen helvettiin. Meillä kun ei oo kummallakaan vanhempia, eikä isovanhempia, eikä muita sisaruksia. On vain minä ja sisko. H:lla ei oo meistä mitään vastuuta eikä velvollisuutta, enkä halua että se ottaiskaan meistä taakkaa. En vain osaa kuvitella miten selviäisin siskon huoltajana, kaikki asiat niskan päällä. Näin isoa taakkaa en haluais kenellekkään.
Tunnen suurta syyllisyyttä tän päivän ajatuksista. Vihaan tätä kaikkea. Oma elämä on täysin katkolla, kesätyöt on jäissä, poikaystävä kaukana, mun elämä ei oo täällä. Pelkään masentuvani uudestaan koska en jaksa kaikkea tätä painoa, enkä voi vaatia että joku kantais tätä taakkaa. Ymmärrän että mun pitää olla täällä, muuten sisko lopettaa puhumisen, H ei voi puhuu kenellekkään ja äiti tarvii musta sen toivonkipinän että se jaksaa herätä aamulla. Mutta vaikka itse puhun tästä kuinka, en saa tätä kipua pois. Sattuu kun ei tiedä kuinka tässä käy.
Ens viikolla on ekat sädehoidot ja mun pitää jaksaa keskittyä koulun haastatteluihin. En voi käsittää mistä revin virtaa tähän, mutta ei auta kuin yrittää päivä kerrallaan. Ja jos äiti jaksaa sen fyysiset kivut, mun on jaksettava ne henkiset. Ei tässä olla yksin kukaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti