Sunnuntai meni siinä että itki ja tärisi, tarkistin puhelinta vähän väliä josko äiti olis laittanu hyvänyön viestin tai minkä tahansa. Maanantaina yritin unohtaa vaan ne viimeiset hetket, itkin aina kun se tilanne muistu mieleen. Sen jälkeen ei minkäänlaista tunnetta oo tullu. En kykene tuntemaan asioita. Nauran hassuille jutuille ja tunteet kyl puskee normaalin elämän asioissa, mutta tää asia vetää mut aivan täysin turraksi.
Asian ehkä jollain tasolla tajuaa, tai luulee tajuavansa. En tiedä millon se extreme pain sitten iskee. Tänään iski ainakin ensimmäinen paniikkikohtaus moneen vuoteen. En muista edes milloin olis noin hirvee paniikki ollu. Ihan tyhjästä vieläpä. Katoin walking deadia ja oottelin siskoa kotiin, siinä sitten iski kauhea huoli ja paniikki. Entä jos siskollekki sattuu jotain. Se on mun ainoa sukulainen jonka kans oon kunnon väleissä, en voi enää sitä menettää.
Huomenna pyörähdys kotona hakemassa kamoja. Kunhan saadaan hautajaiset järkättyy nii voidaan alkaa siskon kans muuttoa suunnittelemaan. Yhteiseen kämppäänhän me muutetaa. En odottanut tätä ratkaisua innolla, mutta kai näin on tarkotus ja paras näin. En oikein tiedä. Vähän tällainen fiilis kaiken suhteen. Eiköhän tää tästä, oon päättäny sanoa niin kaikille että alkasin ite uskoon siihen edes vähän. Kuka tahansa sen tietää että kun tarpeeks kauan sanoo jotain tai valehtelee asiasta niin siihen itsekin alkaa uskoa.. Kyl tää tästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti