Samassa tilanteessa edelleen. Tänään vain huomasin että paha morkkis iskee kun itse pitää hauskaa. Tottakai tiedän sen että äiti haluaa mun pitävän hauskaa. Mutta aivan kuin anorektikko ei koe ansaitsevansa ruokaa, en minäkään koe ansaitsevani iloa. Tyhmää se on, mutta en voi tälle mitään.
Huomenna pääsee omaan kotiin. Voi olla ihan rauhassa ja sulkea maailman hetkeksi oven ulkopuolelle. Haluan vain hetken edes olla täysin ajattelematta tätä koko tilannetta. Aina se silti vain huutelee tuolla takaraivossa. Kaikessa on tummia sävyjä vaikka nauraisinkin. Ei tämä ole oikein. Ei minulle, ei kenellekkään.
Olen aina pystynyt tuntemaan tiettyjen ihmisten tunteita, vaikka välimatka olisi kuinka pitkä tahansa. Se voi kuulostaa kuinka uskomattomalta tahansa, mutta totta se on. Vesisade alkoi aivan yllättäen. Ei mennyt kuin hetki ja tiesin että äidin olo helpottui. Tukala kuumuus ja lääkkkeiden nostattama hiki eivät voi tuntua missään määrin hyvältä, varsinkaan kun hengittäminen on muutenkin hankalaa.
Seuraavaksi suuntaan saunaan, hetken hiljaisuuteen. Silloin kaikki ajatukset kaikkoavat. Voin rentoutua ja hengittää hetken.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti