Eilen oli parempi päivä. Sädehoidot aloitettiin ja nous itelläki hieman fiilis. Uskoin vakaasti että vielä on mahdollisuus selvitä. Olin selvinnyt hakukokeista kiitettävästi läpi, ja äitikin pystyi tekstaamaan, kyllä tää tästä.
Tänään kuitenkin sain kuulla ettei sädehoidolla hoideta muuta kuin kipuja. Eikä enää ole muuta tehtävissä kuin kipujen lievittäminen. Aikaa on enää kuukausia, enkä itse usko että äiti näkee seuraavaa synttäriään.
Tämä kaikki on niin väärin. Jos on olemassa jumala, kuinka se voi sallia että ihminen joka on jo niin paljon elämältään kestänyt sairastuu ja kuolee pois näin lyhyessä ajassa. Toki ymmärrän että jokaisella on aikamme. Minä kyllä pärjään jo ilman vanhempia, mutta entä 15-vuotias, joka ei ole nähnyt vielä todellista elämää. Tämä on niin väärin kaikkia kohtaan.
Muistan lapsena äidin kanssa käydyt keskustelut, siitä kuinka äidistä joskus aika jättää. Olin silloin ehkä 10. Joka kerta jos asiasta puhuttiin aloin itkeä ja näin painajaisia. Nyt elän todeksi tuota 10-vuotiaan painajaista. Mutta silloisessa elämässä siskolla oli hyvä isä, joka huolehtisi meistä vaikka äiti kuolisi. En edes käsitä kuinka voin olla näin vihainen sille isälle. Kuinka huumeet oli tärkeämpiä kuin oma perhe. Toki vainajista ei saisi puhua pahaa, mutta kuinka joku voi niin tehdä.
Yleensä olen pystynyt visioimaan tulevaisuuden jotenkin, nyt en pysty näkemään mitään. Kenelle soittaisin jos tulisi joku elämää suurempi kriisi, kuka sanois että hyvä kulta kun pääsen kouluun tai kun valmistun koulusta? Kuka hössöttäisi ensimmäisestä lapsestani, jos sellaisia koskaan tulee? Mulla ei oo sit enää ketään. Sisko voi aina soittaa mulle ja kysyä ja mä todellakin hössötän sen elämänkulusta. Mutta mä en voi kertoo kenellekkään. Se turvallinen aikuinen hiipuu elämästä pois. Äitiä on joka päivä jäljellä vähemmän ja syöpää enemmän.
Ainoa asia mikä mua itteni kohdalla pelottaa, on se että mitä jos masennus ja ahistus ja syömishäiriö iskee uudestaan. Nyt alkaa psyykkaus ettei niin käy. Niin vaan ei saa käydä. Lisäks joudun jokaista sairaala käyntiä varten psyykkaan itteäni etten ikis, koska äiti ahistuu siitä ite. Pakko tää vaan on jotenki kahlata läpi.
Haluisin alkaa jo kylmästi järjestään hautajaiset, myymään kamat ja siivoon tän kämpän. Menis nopeammin ohi tää kaikki. Vaikka rakastanki äitiä paljon, toivon silti et sen kivut ja tää koko asia olis jo ohi. Uskon kuitenki et ihmisiä jotka on elämässään kokenu noin kovia, ei voi päästä ku parempaan paikkaan sen jälkeen kun tää maailma jää taakse.
Se että pelkää omaa kuolemaa ei ole mitään siihen verrattuna että pelkää läheisen kuolemaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti