Kuolemanpelkoa

Uskoin vakaasti, että kotona olo helpottaa. Olin väärässä. Oikeastaan uskoin niin vielä automatkalla tänne. Kunnes pieni ilmoitus veti huonoimmatkin parhaista fiiliksistä alas. Syöpä on levinnyt pahasti. 
Olen ollut uskonnollinen ihminen, olin hyvinkin pitkään. Mutta kaikki mitä minulle ja muille on tapahtunut, sekä tämä viimeisin muunnos elämässä , ovat saaneet minut uskomaan ettei ole jumalaa. Ja jos jumala on olemassa, ei sitä kiinnosta vittuakaan mitä meille käy. 
En ole pelännyt kuolemaa enää sen jälkeen kun toivon sitä itselleni päivittäin. Siitä on jo muutama vuosi. Niin en pelkää sitä itse, pelkään vain sitä että lähimmäiseni kuolevat. Kun kuulin syövän levinneen, ensimmäinen asia mielessäni oli "elämä pakenee hengityksen mukana". Muistan ajatelleeni näin kun kävin katsomassa papan taistelua elämästä. Muistan kuinka ihminen, joka oli joskus ollut minulle suuri ja vahva, näytti hennolta kuin perhonen. Sen pystyi aistimaan kuinka valo jossain sisällä hiipui, eikä toinen enää jaksanut. Olin silloin vielä lapsi mutta ymmärsin sen silti. En halua kokea sitä enää uudestaan, nyt kun ymmärrän paremmin.
Ollaan aina oltu äitin ja siskon kanssa hyvin omalaatuinen perhe. Äiti on ollut meille molemmat vanhemmat ja ainoa turva. Silti me ollaan aina pidetty suuret määrät salaisuuksia itsellämme suojellaksemme toisiamme. On minua patistettu puhumaan, ei se sitä ole. Monen vuoden salaisuudet ja taito pitää ne ei vain anna periksi puhua vieläkään.
Tuntuu hölmöltä kuinka tietoisesti ja silti tiedostamatta alan työntää ihmisiä pois luotani kun tilanne pahenee. Mielenterveys tanssii nyt jo melkoisesti veitsen terällä, ahdistus on palannut. Välillä on pysähdyttävä hengittämään, jotta en unohtaisi tehdä niin. Olen jo sanonut poikaystävällekkin, ettei ole kusipäistä kävellä pois jos toisen pää ei kestä, se on selviämistä. En tietenkään halua olla yksin, varsinkaan kun parisuheeni on näin hyvä. En missään tapauksessa halua että sisko menettää elämänhalua, varsinkaan kun sillä on vielä aivan kaikki edessä ja kaikki ovet auki. Mutta koska haluan suojella muita, työnnän kaikki läheltä pois ettei kenenkään tarvitse katsoa kun itse kidun. Olen ennemmin yksin suuremman tuskan kanssa, kuin pienemmän tuskan kanssa ja joutuisin katsomaan kun muut käsrii minun takia. 
Usko, toivo ja rakkaus. Suurin niistä on rakkaus. Tottahan se on. Rakastan äitiä valtavasti, jaksan toivoa vielä että kaikki menee hyvin. En vain tiedä pystynkö enää uskomaan siihen. Lääkäri ei ole antanut vielä ennusteita, mutta yleensä kun syöpä leviää laajemmalle ei paluuta ole. Uskon vielä siihen kuitenkin että tämän maailman jälkeen on toinen, parempi maailma jossain kaukana täältä. Tiedän että jos sinne pääsyn joku ansaitsee niin äiti. En vain itse vielä olisi valmis elämään täysin omillani. On niin paljon asioita missä tarvitsen neuvoja ja tukea.