Luulin että perjantain uutiset oli pahoja. Olihan siinä onneks kuukausi ainaki aikaa äitin kans jutella käytännön asioita, äiti kuitenki vielä pysty puhuun. Illalla lähdettiin lyömään aivot narikkaan kavereiden kans ja muistia pätkimään. Ei tekis pahaa ollenkaan olla ajattelematta mitään.
Aamulla kuitenkin H sanoi että tänään pitää mennä sairaalaan. Syöpä oli levinnyt yhtäkkiä kauhkoputkiin eikä äiti enää kauaa jaksais. Käytiin herättämässä sisko ja mentiin sairaalaan. Äiti oli surkeampi näky ku osasin odottaa. Ei se näyttäny syöpä potilaalta, niinku pappa sillon joskus. Se näytti äidiltä, joka ei enää kauaa meidän kanssa olis. Ei se voinut enää kuin haukkoa henkeä. Kuiskasin sille korvaan että me sitä rakastetaan. Kyynel vieri sen poskella ja sanoin että äiti älä itke, kyllä me pärjätään. Pyyhin kyyneleet pois sen silmistä ja istuin viereen pitämään äitin kädestä ja siskosta kiinni. Kädet oli jo kylmät ja peiton alla jalat pelkkää luuta ja nahkaa. Äiti näytti hauraalta, ihan kuin kosketus voisi ihmisen rikkoa.
Ennen viimeisiä henkäyksiä, sanoin vielä että muistaa sitten kans sanoa mummolle ja papalle terveisiä ja sanoo että tytöt on isoja ja voi hyvin. Äiti hengitti vielä kerran, meni aikaa. Sitten tuli vielä viimeinen hengenveto, joka kuulosti melkein helpotuksen huokaisulta. Ei enää kipuja. R.I.P. äiti.
Odotin ihan erilaista fiilistä. Odotin että jotain sisällä puuttuis, mutta ei tullutkaan onttoa kohtaa vaan ehkä ennemmin jotain liikaa joka ei ihan sovi mielen sisään. Täysin epäreilu tilanne, ei voi edes kostaa äitin kuolemaa, ei voi taistella vastaan. Kaikki on vain hyväksyttävä.
Sisko on vahvempi, tai ainakin se yrittää. Ei siitä näy tunteet ulospäin. Mulla on kyyneleet silmissä koko ajan, en jaksa oikeen tehdä mitään. Ruoka ei maistu, voisin polttaa vaan tupakkaa tai jotain vahvempaakin. Ironista sinänsä että juuri tupakka oli se suurin aiheuttaja äidin tilassa, ja itse kiskon nyt sitä koko ajan kaksin käsin.
Pahinta on sukulaisille ja tutuille kertominen. Kaikki itkee ja murehtii miten me jaksetaan. Kyllä me ollaan sen verran paljon jo otettu paskaa niskaan maailmalta että eiköhän tästäkin selvitä. Ehkä tää joskus 10 vuoden päästä lopettaa sattumasta. Sen näkee sitten. Nyt mennään päivä kerrallaan ja koitetaan saada elämä raiteilleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti