Fiiliksiä

Välillä hypettää ihan täysillä, välillä tuntuu ettei pää kestä mitään ja pitää saada olla pimeessä huoneessa ja nukkua. Mut en kuitenkaan oo itkeny juurikaan, mikä on outoa ja hitusen pelottavaa, koska itken kuitenkin hirveän helposti. Ollaan muutettu ja saatu elämää muuten kuntoon, mut kyl sen kuka tahansa näkee kilometrien päähän et ei meistä kumpikaan nauti olostaan. 
Välillä on ollu sellanen voittaja fiilis et kyl me tää handlataan. Sit on vaan silleen ei, mitä väliä kenelle siitä kertois. Pelottaa tää mun sureminen. Kaikki sanoo et kyl se suru sieltä vielä tulee, mut entä jos tää on tässä. Oon maailman paskin ihminen siinä vaiheessa. Tai vielä pahempaa, entä jos alitajusesti lykkään asian käsittelyä ja sit käy niinku kaverille sen isän kuoleman jälkeen et se sit parin vuoden päästä meni ihan sekasin. Jälkimmäinen pelottaa eniten. Koska oon ainoo mitä siskolla on. En vaan voi kadottaa itteäni.
Vaikka jokaisen ongelmat on omat, silti pistää kärtyttään jos toinene ihminen valittaa olevansa loppu ja ettei jaksa. Siinä tulee vaan sellanen olo että kasaa ittes ihminen ja nosta laiska perseesi, koska mun oma jaksaminen loppu jo ennen hautajaisia, nyt mä en vaan pysty lopettaan jaksamasta muiden takia. Mulla ei oo lupaa hajota. En voi edes käsittää miten oon saanu meidän kamat muutettua ja kaikkee, en mäkään jaksa, mutta silti. EHkäpä äiti heittelee taivaasta mua lumipalloilla tai jotain et jaksan. <3

Ota koppi.

Super outo fiilis vieläki. Ei sureta ei mitään. Sanoinki tossa pari päivää sitten että oon paskin ihminen maailmassa jos en tän enempää sure. Kaikki kyl sanoo et se iskee myöhemmin, mut entä jos ei iskekkään. Jotenki huono omatunto. Toki tulee vastaan tilanteita, joissa haluisin kysyä äitiltä asioita tai soittaa sille ja kertoo kuinka hassusti on käyny asioiden suhteen. Onhan siinä vähän haikee fiilis sitten kun sen ymmärtää ettei taivaspuhelin toimikkaan. 
Kämppä on ku kaatopaikka. Kauheesti tavaraa ympäriinsä ja pakattuja laatikoita siellä täällä. Aivot on ihan solmussa kaikesta asioiden perässä juoksemisesta. Koko ajan kauhea väsymys meinaa vähän painaa, mutta pakko näitä asioita on hoitaa, ei tästä muuten mitää tuu. 
Soittelin tänään ensimmäisen kämpän perään. Vuokranantajan edustaja hieman hämmentyi ku kyseli alaikäisen siskon huoltajan lupaa muuttaa ja kun siihen vastasin että minä olen se huoltaja. Ilmeisesti rouvalla oli totaalinen asian kieltäminen päällä kun ei ymmärtäny lausetta: Molemmat vanhemmat kuollut. 
Jotenki toisaalta tuntuu et oon ihan aivovammanen. Muut ihmiset mun ympärillä on paljon surullisempia ja huolii miten mulla menee. Kaikki kattoo ihan kieroon ku sanon et hyvin, ei se ole vale. En mä yritä esittää vahvaa, en mä oo missään kieltämis tilassa, mä tiedän et äiti kuoli, mä tiedän miten ja miksi ja mitä tän jälkeen tapahtuu. Se tässä pahalta tuntuu että ei oo enää sitä turvallista aikuista elämässä, mut kyllä mulla silti menee hyvin. Koen itteni vaan ehkä ihan hitusen huonoksi ihmiseksi, koska en osaa itkeä nyt. 
Olihan meillä äitin kans ylä- ja alamäkiä ja pieni osa mun pään sisällä on helpottunu ettei mun tarvii ottaa elämästä paineita miellyttääkseni toista ihmistä. Niin kamalalta kuin se kuulostaakin, mutta ensimmäisen kerran musta tuntuu siltä ku maailma olis auennu ihan uudella tavalla, kaikki on mahdollista. 
Voihan tää toki olla joku kuoleman käsittely vaihe, joo-o, mutta mun olotila on niin normaali. En mä saa unta, mut ei mua mikään oikeestaan valvotakkaan. Välillä ahistaa ja meinaa paniikki iskeä, mut sit muistaa et on ihmisiä joille voi soittaa. Ruoka maistuu ihan normaalisti jne. Mut voihan se olla vaan sitäki, että mun suhtautuminen kuolemaan on niin poikkeava siitä mitä se on muilla ihmisillä. Tai tää voi johtua siitäkin että olotila on joskus ollut paljon pahempi pienempien asioiden takia ja siks en tiedä miten reagoida.
On kuitenkin ollu aivan mahtavaa huomata ihmisten todellinen karva tän tilanteen myötä. Ne ei niin läheiset ystävät on ollu myös hyvin huolissaan, mikä on toisaalta hyvin liikuttavaa. Aina kuitenkin halunnu tuntea nää henkilöt paremmin. Ja sit sellaset joita on pitäny kaikkein lähimpinä, on osoittanu ettei kiinnosta vittuakaan. 
Nyt on mulle auennu ihan uus sivu elämän kirjassa ja mä oon päättäny kirjottaa sivulle ihan mitä mua huvittaa ja ihan kenet mä haluan. Taivas rajana ja sielläkin äiti ottaa vastaan. 

Ei tunnu mitään.

Sunnuntai meni siinä että itki ja tärisi, tarkistin puhelinta vähän väliä josko äiti olis laittanu hyvänyön viestin tai minkä tahansa. Maanantaina yritin unohtaa vaan ne viimeiset hetket, itkin aina kun se tilanne muistu mieleen. Sen jälkeen ei minkäänlaista tunnetta oo tullu. En kykene tuntemaan asioita. Nauran hassuille jutuille ja tunteet kyl puskee normaalin elämän asioissa, mutta tää asia vetää mut aivan täysin turraksi.
Asian ehkä jollain tasolla tajuaa, tai luulee tajuavansa. En tiedä millon se extreme pain sitten iskee. Tänään iski ainakin ensimmäinen paniikkikohtaus moneen vuoteen. En muista edes milloin olis noin hirvee paniikki ollu. Ihan tyhjästä vieläpä. Katoin walking deadia ja oottelin siskoa kotiin, siinä sitten iski kauhea huoli ja paniikki. Entä jos siskollekki sattuu jotain. Se on mun ainoa sukulainen jonka kans oon kunnon väleissä, en voi enää sitä menettää. 
Huomenna pyörähdys kotona hakemassa kamoja. Kunhan saadaan hautajaiset järkättyy nii voidaan alkaa siskon kans muuttoa suunnittelemaan. Yhteiseen kämppäänhän me muutetaa. En odottanut tätä ratkaisua innolla, mutta kai näin on tarkotus ja paras näin. En oikein tiedä. Vähän tällainen fiilis kaiken suhteen. Eiköhän tää tästä, oon päättäny sanoa niin kaikille että alkasin ite uskoon siihen edes vähän. Kuka tahansa sen tietää että kun tarpeeks kauan sanoo jotain tai valehtelee asiasta niin siihen itsekin alkaa uskoa.. Kyl tää tästä.

R.I.P.

Luulin että perjantain uutiset oli pahoja. Olihan siinä onneks kuukausi ainaki aikaa äitin kans jutella käytännön asioita, äiti kuitenki vielä pysty puhuun. Illalla lähdettiin lyömään aivot narikkaan kavereiden kans ja muistia pätkimään. Ei tekis pahaa ollenkaan olla ajattelematta mitään.
Aamulla kuitenkin H sanoi että tänään pitää mennä sairaalaan. Syöpä oli levinnyt yhtäkkiä kauhkoputkiin eikä äiti enää kauaa jaksais. Käytiin herättämässä sisko ja mentiin sairaalaan. Äiti oli surkeampi näky ku osasin odottaa. Ei se näyttäny syöpä potilaalta, niinku pappa sillon joskus. Se näytti äidiltä, joka ei enää kauaa meidän kanssa olis. Ei se voinut enää kuin haukkoa henkeä. Kuiskasin sille korvaan että me sitä rakastetaan. Kyynel vieri sen poskella ja sanoin että äiti älä itke, kyllä me pärjätään. Pyyhin kyyneleet pois sen silmistä ja istuin viereen pitämään äitin kädestä ja siskosta kiinni. Kädet oli jo kylmät ja peiton alla jalat pelkkää luuta ja nahkaa. Äiti näytti hauraalta, ihan kuin kosketus voisi ihmisen rikkoa. 
Ennen viimeisiä henkäyksiä, sanoin vielä että muistaa sitten kans sanoa mummolle ja papalle terveisiä ja sanoo että tytöt on isoja ja voi hyvin. Äiti hengitti vielä kerran, meni aikaa. Sitten tuli vielä viimeinen hengenveto, joka kuulosti melkein helpotuksen huokaisulta. Ei enää kipuja. R.I.P. äiti.
Odotin ihan erilaista fiilistä. Odotin että jotain sisällä puuttuis, mutta ei tullutkaan onttoa kohtaa vaan ehkä ennemmin jotain liikaa joka ei ihan sovi mielen sisään. Täysin epäreilu tilanne, ei voi edes kostaa äitin kuolemaa, ei voi taistella vastaan. Kaikki on vain hyväksyttävä.
Sisko on vahvempi, tai ainakin se yrittää. Ei siitä näy tunteet ulospäin. Mulla on kyyneleet silmissä koko ajan, en jaksa oikeen tehdä mitään. Ruoka ei maistu, voisin polttaa vaan tupakkaa tai jotain vahvempaakin. Ironista sinänsä että juuri tupakka oli se suurin aiheuttaja äidin tilassa, ja itse kiskon nyt sitä koko ajan kaksin käsin.
Pahinta on sukulaisille ja tutuille kertominen. Kaikki itkee ja murehtii miten me jaksetaan. Kyllä me ollaan sen verran paljon jo otettu paskaa niskaan maailmalta että eiköhän tästäkin selvitä. Ehkä tää joskus 10 vuoden päästä lopettaa sattumasta. Sen näkee sitten. Nyt mennään päivä kerrallaan ja koitetaan saada elämä raiteilleen. 

Kuolema tulee jokaiselle, ennemmin tai myöhemmin.

Eilen oli parempi päivä. Sädehoidot aloitettiin ja nous itelläki hieman fiilis. Uskoin vakaasti että vielä on mahdollisuus selvitä. Olin selvinnyt hakukokeista kiitettävästi läpi, ja äitikin pystyi tekstaamaan, kyllä tää tästä.
Tänään kuitenkin sain kuulla ettei sädehoidolla hoideta muuta kuin kipuja. Eikä enää ole muuta tehtävissä kuin kipujen lievittäminen. Aikaa on enää kuukausia, enkä itse usko että äiti näkee seuraavaa synttäriään. 
Tämä kaikki on niin väärin. Jos on olemassa jumala, kuinka se voi sallia että ihminen joka on jo niin paljon elämältään kestänyt sairastuu ja kuolee pois näin lyhyessä ajassa. Toki ymmärrän että jokaisella on aikamme. Minä kyllä pärjään jo ilman vanhempia, mutta entä 15-vuotias, joka ei ole nähnyt vielä todellista elämää. Tämä on niin väärin kaikkia kohtaan. 
Muistan lapsena äidin kanssa käydyt keskustelut, siitä kuinka äidistä joskus aika jättää. Olin silloin ehkä 10. Joka kerta jos asiasta puhuttiin aloin itkeä ja näin painajaisia. Nyt elän todeksi tuota 10-vuotiaan painajaista. Mutta silloisessa elämässä siskolla oli hyvä isä, joka huolehtisi meistä vaikka äiti kuolisi. En edes käsitä kuinka voin olla näin vihainen sille isälle. Kuinka huumeet oli tärkeämpiä kuin oma perhe. Toki vainajista ei saisi puhua pahaa, mutta kuinka joku voi niin tehdä. 
Yleensä olen pystynyt visioimaan tulevaisuuden jotenkin, nyt en pysty näkemään mitään. Kenelle soittaisin jos tulisi joku elämää suurempi kriisi, kuka sanois että hyvä kulta kun pääsen kouluun tai kun valmistun koulusta? Kuka hössöttäisi ensimmäisestä lapsestani, jos sellaisia koskaan tulee? Mulla ei oo sit enää ketään. Sisko voi aina soittaa mulle ja kysyä ja mä todellakin hössötän sen elämänkulusta. Mutta mä en voi kertoo kenellekkään. Se turvallinen aikuinen hiipuu elämästä pois. Äitiä on joka päivä jäljellä vähemmän ja syöpää enemmän.
Ainoa asia mikä mua itteni kohdalla pelottaa, on se että mitä jos masennus ja ahistus ja syömishäiriö iskee uudestaan. Nyt alkaa psyykkaus ettei niin käy. Niin vaan ei saa käydä. Lisäks joudun jokaista sairaala käyntiä varten psyykkaan itteäni etten ikis, koska äiti ahistuu siitä ite. Pakko tää vaan on jotenki kahlata läpi.
Haluisin alkaa jo kylmästi järjestään hautajaiset, myymään kamat ja siivoon tän kämpän. Menis nopeammin ohi tää kaikki. Vaikka rakastanki äitiä paljon, toivon silti et sen kivut ja tää koko asia olis jo ohi. Uskon kuitenki et ihmisiä jotka on elämässään kokenu noin kovia, ei voi päästä ku parempaan paikkaan sen jälkeen kun tää maailma jää taakse.
Se että pelkää omaa kuolemaa ei ole mitään siihen verrattuna että pelkää läheisen kuolemaa.

Kuolemanpelkoa

Uskoin vakaasti, että kotona olo helpottaa. Olin väärässä. Oikeastaan uskoin niin vielä automatkalla tänne. Kunnes pieni ilmoitus veti huonoimmatkin parhaista fiiliksistä alas. Syöpä on levinnyt pahasti. 
Olen ollut uskonnollinen ihminen, olin hyvinkin pitkään. Mutta kaikki mitä minulle ja muille on tapahtunut, sekä tämä viimeisin muunnos elämässä , ovat saaneet minut uskomaan ettei ole jumalaa. Ja jos jumala on olemassa, ei sitä kiinnosta vittuakaan mitä meille käy. 
En ole pelännyt kuolemaa enää sen jälkeen kun toivon sitä itselleni päivittäin. Siitä on jo muutama vuosi. Niin en pelkää sitä itse, pelkään vain sitä että lähimmäiseni kuolevat. Kun kuulin syövän levinneen, ensimmäinen asia mielessäni oli "elämä pakenee hengityksen mukana". Muistan ajatelleeni näin kun kävin katsomassa papan taistelua elämästä. Muistan kuinka ihminen, joka oli joskus ollut minulle suuri ja vahva, näytti hennolta kuin perhonen. Sen pystyi aistimaan kuinka valo jossain sisällä hiipui, eikä toinen enää jaksanut. Olin silloin vielä lapsi mutta ymmärsin sen silti. En halua kokea sitä enää uudestaan, nyt kun ymmärrän paremmin.
Ollaan aina oltu äitin ja siskon kanssa hyvin omalaatuinen perhe. Äiti on ollut meille molemmat vanhemmat ja ainoa turva. Silti me ollaan aina pidetty suuret määrät salaisuuksia itsellämme suojellaksemme toisiamme. On minua patistettu puhumaan, ei se sitä ole. Monen vuoden salaisuudet ja taito pitää ne ei vain anna periksi puhua vieläkään.
Tuntuu hölmöltä kuinka tietoisesti ja silti tiedostamatta alan työntää ihmisiä pois luotani kun tilanne pahenee. Mielenterveys tanssii nyt jo melkoisesti veitsen terällä, ahdistus on palannut. Välillä on pysähdyttävä hengittämään, jotta en unohtaisi tehdä niin. Olen jo sanonut poikaystävällekkin, ettei ole kusipäistä kävellä pois jos toisen pää ei kestä, se on selviämistä. En tietenkään halua olla yksin, varsinkaan kun parisuheeni on näin hyvä. En missään tapauksessa halua että sisko menettää elämänhalua, varsinkaan kun sillä on vielä aivan kaikki edessä ja kaikki ovet auki. Mutta koska haluan suojella muita, työnnän kaikki läheltä pois ettei kenenkään tarvitse katsoa kun itse kidun. Olen ennemmin yksin suuremman tuskan kanssa, kuin pienemmän tuskan kanssa ja joutuisin katsomaan kun muut käsrii minun takia. 
Usko, toivo ja rakkaus. Suurin niistä on rakkaus. Tottahan se on. Rakastan äitiä valtavasti, jaksan toivoa vielä että kaikki menee hyvin. En vain tiedä pystynkö enää uskomaan siihen. Lääkäri ei ole antanut vielä ennusteita, mutta yleensä kun syöpä leviää laajemmalle ei paluuta ole. Uskon vielä siihen kuitenkin että tämän maailman jälkeen on toinen, parempi maailma jossain kaukana täältä. Tiedän että jos sinne pääsyn joku ansaitsee niin äiti. En vain itse vielä olisi valmis elämään täysin omillani. On niin paljon asioita missä tarvitsen neuvoja ja tukea.

Morkkista ja helpotusta.

Samassa tilanteessa edelleen. Tänään vain huomasin että paha morkkis iskee kun itse pitää hauskaa. Tottakai tiedän sen että äiti haluaa mun pitävän hauskaa. Mutta aivan kuin anorektikko ei koe ansaitsevansa ruokaa, en minäkään koe ansaitsevani iloa. Tyhmää se on, mutta en voi tälle mitään. 
Huomenna pääsee omaan kotiin. Voi olla ihan rauhassa ja sulkea maailman hetkeksi oven ulkopuolelle. Haluan vain hetken edes olla täysin ajattelematta tätä koko tilannetta. Aina se silti vain huutelee tuolla takaraivossa. Kaikessa on tummia sävyjä vaikka nauraisinkin. Ei tämä ole oikein. Ei minulle, ei kenellekkään.
Olen aina pystynyt tuntemaan tiettyjen ihmisten tunteita, vaikka välimatka olisi kuinka pitkä tahansa. Se voi kuulostaa kuinka uskomattomalta tahansa, mutta totta se on. Vesisade alkoi aivan yllättäen. Ei mennyt kuin hetki ja tiesin että äidin olo helpottui. Tukala kuumuus ja lääkkkeiden nostattama hiki eivät voi tuntua missään määrin hyvältä, varsinkaan kun hengittäminen on muutenkin hankalaa. 
Seuraavaksi suuntaan saunaan, hetken hiljaisuuteen. Silloin kaikki ajatukset kaikkoavat. Voin rentoutua ja hengittää hetken. 

Alkushokkia käsitellen.

En edes tiedä mistä aloittaisin. Asiat eivät ole niinkuin niiden kuuluisi olla, kun on 22, asuu siellä missä haluaa ja on löytänyt miehen jota rakastaa ja joka rakastaa takaisin, talous on kunnossa ja opiskelupaikkakin on luupaavasti kurkkimassa oven raossa.
Maaliskuussa pilviä ilmaantui horisonttiin. Kaikki pysyi ennallaan, hieman stressaavaan vain. Äiti oli sairastunut, ja tiedossa olisi pitkä sairasloma. "No big deal", ajattelin silloin. Olihan asia vakava, mutta ei kuolemanvakava. Kaikki järjestyisi lopulta.
Kuukausia meni, eikä tilanne muuttunut. Oli parempia ja huonompia päiviä. Asia alkoi jo vaivata pahemmin omaakin elämääni. Päivittäiset murehtimiset siitä kuinka paljon kipuja toinen sadan kilometrin päässä tuntee ja saako yöt nukuttua, alkoivat syödä voimia. Elämä kotona piti kuitenkin pään selvänä ja mielen melko iloisena. Ei huomattavia muutoksia.
Viikko sitten jouduin muuttamaan väliaikaisesti takaisin kotikulmille. Äiti oli sairaalassa. Selkä ei kestänyt istumista, ei kävelemistä ja hengityskin takkuilu. Sana SYÖPÄ huusi punaisilla kirjaimilla silmissä. En suostunut uskomaan, ei tässä näin voi käydä, ei vielä.
Sairaalassa äiti oli surkea näky. Oma shokkitila pakotti kyyneleet silmiin välittömästi, ennen kuin ehdin kuulla ensimmäisiä sanoja korisevan hengityksen joukosta. Epäillään syöpää, ainoa asia mikä painui mieleen sillä kertaa. Sisko oli surkea näky. Muutenkin sulkeutunut 15-vuotias, sulkeutui silmissä entistä enemmän. Ei sitä kukaan huomannut, vain me tunnettiin se kylmä hengitys niskassa. Sisko osasi pitää kyyneleet itsellään.
Hiljaisuudessa eläminen ei olisi hyvä idea, joten päätin tehdä niin paljon asioita kuin ehtisin. Onhan päivässä 24 tuntia. Muutaman päivän heilumisen jälkeen päädyttiin baariin tuttujen naamojen kanssa, tiesin että laskuhumalassa kaikki kaatuisi päälle ja lujaa. Krapulassa asioita pitäisi alkaa käsitellä. 
Torstaina olin hiljaa ja ajattelin, ymmärsin asiat paremmin uuden sairaalakäynnin jälkeen. Sairaus on vakava mutta tilanne ei ole akuutti. Pieni helpotus kuulla että kaikki on mahdollista. Myöhemin iski tajuntaan että KAIKKI on mahdollista. Varjo painoi entistä enemmän hartioita ja rintaa. 
Nyt olen saanut puitua asioita hieman. Tiedostan että jos asiat menee hyvin täytyy mun ja H:n järjestää porukoiden muutto mun uuteen kotikaupunkiin, jonne ne on ollu lähdössä jo kauan. Jos asiat menee huonosti, joudun maanpäälliseen helvettiin. Meillä kun ei oo kummallakaan vanhempia, eikä isovanhempia, eikä muita sisaruksia. On vain minä ja sisko. H:lla ei oo meistä mitään vastuuta eikä velvollisuutta, enkä halua että se ottaiskaan meistä taakkaa. En vain osaa kuvitella miten selviäisin siskon huoltajana, kaikki asiat niskan päällä. Näin isoa taakkaa en haluais kenellekkään.
Tunnen suurta syyllisyyttä tän päivän ajatuksista. Vihaan tätä kaikkea. Oma elämä on täysin katkolla, kesätyöt on jäissä, poikaystävä kaukana, mun elämä ei oo täällä. Pelkään masentuvani uudestaan koska en jaksa kaikkea tätä painoa, enkä voi vaatia että joku kantais tätä taakkaa. Ymmärrän että mun pitää olla täällä, muuten sisko lopettaa puhumisen, H ei voi puhuu kenellekkään ja äiti tarvii musta sen toivonkipinän että se jaksaa herätä aamulla. Mutta vaikka itse puhun tästä kuinka, en saa tätä kipua pois. Sattuu kun ei tiedä kuinka tässä käy. 
Ens viikolla on ekat sädehoidot ja mun pitää jaksaa keskittyä koulun haastatteluihin. En voi käsittää mistä revin virtaa tähän, mutta ei auta kuin yrittää päivä kerrallaan. Ja jos äiti jaksaa sen fyysiset kivut, mun on jaksettava ne henkiset. Ei tässä olla yksin kukaan.